Tunnustus

Jos lupaatte, että ette kerro miehelleni Markulle (joka lukee teille Airuen ääniversion), teen teille tunnustuksen: olen salaa rakastunut Seppo Sakari Jokisen luomaan poliisihahmoon Sakari Koskiseen. Tämä suurikokoinen, hieman jähmeä, parhaansa yrittävä ja naisten kanssa hämmentyvä komisario on valloittanut sydämeni täysin.

Eräs viime vuosieni kohokohtia oli päästä fanikuvaan hänen luojansa, itse kirjailija Jokisen kanssa Kouvolan dekkaripäivillä. Jokinenkin on iso mies, jähmeydestä tai naisten kanssa toimimisesta en tiedä. Kuvaan hän suostui mukisematta ja kaappasi minut kainaloonsa.

Onneksi muutkin Jokisen luomat poliisihahmot ovat pääasiassa sympaattisia. Minun ei tarvitse olla kateellinen Koskisen muuttamisesta yhteen kollegansa Ullan kanssa. Tästä uusin Koskis-tarina saakin alkunsa ja kiertyy remontin kautta Koskisen yksityiseen elämään, kuten kaikissa Jokisen kirjoissa. Inhimillisiä kohtaloita on niin poliisien piirissä kuin rikoksen tekijöissä ja uhreissa.

Rakkaasta komisariosta ja hänen kollegoistaan kertovat kirjat seuraavat kronologisesti toisiaan. Siitä ei kannata huolestua, sillä jokainen on luettavissa myös itsenäisenä teoksena. Itse olen lukenut niitä satunnaisjärjestyksessä ja mielenkiinnolla odottanut mikä vaihe Koskisen elämää on menossa. Paljastuuhan monissa romaaneissakin tarina usein vaihe vaiheelta.

Suosittelen Seppo Jokisen kirjoja kaikille kotimaisten poliisikirjojen ystäville, varsinkin tamperelaisille. Menoa ei ole samaan tahtiin kuin Remeksellä tai Soininvaaralla, mutta psykologiaa ja inhimillisyyttä sitäkin enemmän. Nämä kirjat vaativat rauhallisen mieslukijan, kuten Jukka Pitkänen on.