Hyvän ja pahan taistelu
Pauliina Rauhala (s. 1977) kuvaa Synninkantajissa aikaa, jota ei voi itse muistaa, mutta johon hän on lestadiolaisessa yhteisössä joutunut törmäämään, saaden usein kysymyksiinsä vastaukseksi vain hiljaisuuden. Rauhala on avannut kaappien ovet ja näyttänyt luurangot.
Jokaisella suljetulla yhteisöllä on aika, jossa tapahtuu ylilyöntejä eikä siitä mielellään puhuta. Lestadiolaisuudessa tuntuu salaisuuksia olevan paljon. Yhteen niistä, 1970-luvun hoitokokouksiin, Rauhala paneutuu teoksessaan Synninkantajat. Hän itse kertoi eräässä haastattelussa, että kaikki ne, joiden puoleen hän kääntyi, eivät halunneet puhua asiasta. Niitäkin löytyi, jotka kertoivat ja lisäksi kirjassa viitataan hoitokokousten pöytäkirjoihin.
Synninkantajissa annetaan ääni niin syntisille kuin heidän paljastajilleen. Kertojia on monta ja aluksi jouduin aprikoimaan kuka kukin on. Kerrottakoon siis tässä, että Aaron on Rakelin ja Matin poika, Aliisa hänen mummonsa ja Aurora tätinsä äidin puolelta. Taisto puolestaan on Aaronin isän isä.
Tarina kutoutui auki pikku hiljaa aina dramaattiseen loppuun saakka. Eri luvuissa nousi esiin myös se, että kukaan meistä ei ole läpeensä hyvä tai paha ja joskus olemme vain olosuhteiden uhreja – vai olemmeko? Missä menee tottelemisen ja omantunnon raja? . Yksi teoksen kantavista teemoista on rakkaus, ilmaistu tai ilmaisematon, joskus jopa tiedostamaton.
Pidin kovasti Rauhalan esikoisteoksesta Taivaslaulu. Synninkantajat on kaunis teos, mutta aivan erilainen. Oikeastaan enemmän kuin tarinankerrontaa se on pohdintaa ja luontoa. Minun makuuni jopa liikaa. Käytännön ihmisenä en jaksa uskoa, että kukaan voi jatkuvasti olla niin kaunopuheinen ja filosofinen. Ehkä olen vain kateellinen.
Suosittelen Synninkantajia kaikille niille, jotka osaavat lukea rivien välistä tai meidän äänikirjan kuuntelijoiden kannalta kuulla myös sen, mikä jätetään sanomatta. Lukijana Vuokko Hovatta selvisi hyvin niin naisten kuin miehen ja pojan äänenä.