Pelkoa päin
Näkövammainen kokee epävarmuuden tunnetta tai pelkoa useammin kuin näkevä. Kun ei näe, mitä ympärillä tapahtuu, alkaa mielikuvitus piirtää piilossa olevaa maailmaa.
Pelon hallitsemiseksi kannattaa edetä etappi kerrallaan.
Näköaistin puute heikentää hallinnan tunnetta muualla kuin kodin tutuissa neliöissä liikuttaessa.
Se, ettei näe, voi myös suojata joiltakin ahdistusta, epävarmuudentunnetta tai pelkoa ruokkivilta näköhavainnoilta. Näkövamma voi siis rauhoittaa mieltä. Yleisesti ottaen näkökyvyn puute kuitenkin enemmän tuottaa kuin vähentää epävarmuuden tai pelon tunnetta. Mututietoon perustuen: näkövamma lisää rohkeutta, mutta näkövammainen joutuu suhteellisen helposti tilanteisiin, joissa jalat eivät yletä pohjaan.
Tavallinen kävely oman asunnon ulkopuolella saattaa osoittautua näkövammaiselle yhtä kuumottavaksi haasteeksi kuin näkevälle vessan löytäminen yöllä kyläpaikassa, jossa muut nukkuvat eikä valokatkaisijasta ole tietoa. Näkövammaisella ei ole aina saattajaa matkassaan. Ulkona liikkuminen voi tuottaa hänelle stressiä, jopa pelkoa. Näkövammaisen pitää valkoisen kepin avulla osata kääntyä jalkakäytävältä toiselle, vaikka väylä olisi jään mylläämä, ja osua oikeaan kerrokseen ja oikealle ovelle. Hänen pitää saada pysäytettyä tietty bussi, suoriutua bussipysäkiltä kauppakeskukseen ja löytää kauppa. Hän joutuu pyytämään tuntemattomilta apua ja toivoo varovaisesti, että tuntematon osaisi auttaa eikä avunpyytäminen lisäisi hämminkiä ja turhautumista. Ei siis ihme, että erilaiset liikkumiseen ja sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvät epävarmuuden tunteet ja pelot voivat yllättää näkövammaisen. Eräs neuvo pelkoa vastaan on: Etene etappi kerrallaan. Älä matkaan lähtiessäsi murehdi haasteita koko matkan mitalta. Harjoittele mielessäsi vain ensimmäinen siirtymä. Mieti tehtäväsi asuntosi ovelle saakka. Osaat kyllä toimia siitä eteenpäin.
Pelon tunne liittyy yleensä pelkoon jonkin menettämisestä.
Mitä jos nilkkani murtuu tai menetän palasen sosiaalisesta asemastani? Kuinka pelokas voi auttaa itse itseään? Samoilla kysymyksillä kuin ystäväänsä eli ongelmanratkaisun peruskysymyksillä:
- Mitä tunnen tällä hetkellä?
- Mistä tämä tunteeni johtuu?
- Miten tähän ongelmaan voisi vaikuttaa rakentavalla tavalla?
Tarkkailtuna oleminen on nähdyksi tulemisen vastakohta, sanoo Pirkko Saisio elämäkerrassaan Sopimaton. Hän on oikeassa. Tarkkailluksi joutuminen on rasittavaa. Näkövammainen ei näe ympäristöään, mutta tietää lähellään olevan ihmisiä. Onko siinä yksi ihminen vai viisi ihmistä? Tarkkailtuna olemisen tunteesta voi koitua virheiden tekemiseen liittyvää stressiä. Näkövammaisen on usein vaikea päätellä, tarkkaillaanko häntä. Tällaiset arvailut ovat yhtä kuormittavia, tarkkailtiin tai ei. On ymmärrettävää, että näkövammainen käy mielessään ympäristöönsä liittyvää pohdintaa. Hän yrittää säilyttää hallinnantunteen. Helpointa olisi, jos häiritsevät epäilyt pystyisi pitämään minimissä, sillä ne haittaavat keskittymistä olennaiseen, eli liikkumiseen tai sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ihmiset ovat taustoiltaan ja temperamenteiltaan erilaisia ja reagoivat tilanteissa eri tavoin. Ratkaisevaa ei ole ongelma, vaan se, miten siihen suhtautuu.
Pelko on epämiellyttävä tunne, jonka haluaisi välttää. Kun pelottaa, järki ei hallitse tunnetta. Kunnia niille toimeliaille, jotka jaksavat asettaa itsensä alttiiksi ahdistukselle ja pelolle. Pelko on myös elämää suojeleva voima. On viisasta pelätä tai ainakin kunnioittaa vaaraa ja tuntematonta. Jos joku sattuisi kommentoimaan tuomitsevalla tavalla arkaa tai passiivista toimintaasi, voi vastata: Minä moitin jo itseäni tarpeeksi, ei sinun tarvitse.
Jos pelkoa yrittää välttää niin aktiivisesti, että se alkaa hallita elämää, puhutaan fobiasta. Fobioita hoidetaan siedättämällä. Esimerkki: Näkövammainen välttää ulos lähtemistä, koska ei halua törmätä tuttuun porraskäytävässä, hississä tai jalkakäytävällä. Toimintaohje: Näkövammaisen pitäisi harjoitella tervehtimistä ja osallistua enemmän sosiaalisiin tilanteisiin.
Jos ei halua lähteä ulos kodistaan, voi kysyä itseltään: Miksi en halua poistua kodistani? Johtuuko tämä siitä, että energiani ovat vähissä, vai liittyykö tähän myös pelkoa? Sitten voi miettiä: Mikä olisi pahinta, mikä vähäisintä ja mikä todennäköisintä, mitä voisi tapahtua? Pahin realistinen vaihtoehto on ehkä stressaantuminen. Oman kokemukseni mukaan näkövammaisen yleensä kannattaa kannustaa itseään aktiiviseen toimintaan. Mitä suurempi haaste, sitä suurempi palkinto.
Artikkelin kirjoittaja on sokea kriisityöntekijä. Tämä tieto ei ole tarkoitettu varoitukseksi vaan kuvaamaan kirjoittajan todennäköistä ymmärrystä käsiteltävään asiaan.