Digiloikka on hypättävä yhdessä
Tämä vuosi on ollut poikkeuksellinen. Talvea ei suuressa osassa Suomea tullut lainkaan, sen sijaan pitkästä syksystä siirryttiin epävakaaseen kevääseen. Se toi tullessaan koronapandemian. Tämän lehden ilmestyessä korona-aikaa on eletty kaksi kuukautta eikä tiedetä, milloin poikkeusolosuhteista voidaan palata uuteen normaaliin.
Koronaa on verrattu 1990-luvun lamaan, mutta taloustieteilijöiden mukaan ne ovat monin tavoin erilaiset. Koronan taustalla on talouden ulkopuolelta tuleva shokki, joka uhkaa ihmisten terveyttä ja jonka aikaansaama notkahdus on jyrkkä ja äkillinen. Se, miten pitkä lama tästä kaikesta seuraa, jää nähtäväksi puhumattakaan siitä, millainen maailma meille koronan jälkeen näyttäytyy.
Poikkeusoloissa ihmisiä on velvoitettu pitämään välimatkaa tai pysyttelevän karanteenissa. Alkukankeuden jälkeen ihmisten luovuus on päässyt valloilleen. Virtuaalikuorot ja teatteri- ja tanssiesitykset, nettijumpat, huumoripläjäykset ja virtuaalipelisessiot ovat ilahduttaneet kotioloissa. Töissä ja järjestömaailmassa kokoukset ovat muuttuneet etäkokouksiksi ja siirtyneet Teamsiin tai muihin vastaaviin sovelluksiin. Luovuuden lisäksi siis on otettu digiloikka.
Digitaitojen paraneminen on näkövammaisyhteisössä tervetullutta. Toivon mukaan vastedes monet, etenkin pienemmät kokoontumiset voidaan hoitaa etänä. Samalla on kuitenkin muistettava, että järjestöelämässä kasvokkain tapaamisella on oma merkityksensä eikä siitä pidä kokonaan luopua. Aina on myös niitä, joilla ei ole mahdollisuutta osallistua etänä, vaikka halua muuten olisikin. Heidätkin on pidettävä mukana.
Digiloikka liittyy kiinteästi saavutettavuuteen. Kun etäkokoussovellukset päivittyvät, kehittyvät ja muuttuvat, on pidettävä huolta siitä, että niiden saavutettavuus ei heikkene. Jos näin käy hyvästä rengistä onkin tullut huono ja valikoiva isäntä. Sitä tuskin kukaan haluaa.